Ah ihanaa, meillä on ollut lainassa jonkin aikaa Ystäväni keinutuoli. Voi kun se on sitten ihana!! Tulee ihan lapsuus mieleen. Äidilläni sellainen n. 50 v. vanha keinutuoli. Alkujaan ruskea, mutta jossain vaiheessa Äiti maalasi sen mustaksi. Se on tukevaa tekoa, eikä vieläkään kaikkien näiden vuosikymmenten lälkeen, nitise eikä natise. Se ei myöskään koskaan ole mennyt ympäri, vaikka siinä on keinuttu voimalla ja hartaudella.
Kun olimme Veljeni kanssa lapsia, se oli monesessa leikissä mukana. Suosituin keinuleikkimme oli taxileikki. Käänsimme keinun ylösalaisin, sinne jalaksien väliin oli kiva ujuttautua istumaan. Velipoika oli tietty kuski ja istui toisella, korkeammalle jäävällä poikkipuulla ja minä asiakkaana istuin sillä toisella. Ja lujaa mentiin. Äänitehosteet olivat uhkeat ja aidon oloiset, pikkupojilla on ilmiömäinen taito jäljitellä autojen ääniä ja sillon 70-luvulla autoissa olikin ihan oikeita, moninaisia ääniä! :)
Sairastin pienenä usein keuhkoputkentulehduksia ja kärsin öisistä astmakohtauksista. Keinussa oli hyvä olla Äidin sylissä, vaikka oli huono hengittää. No ehkä se Äidin syli oli kuitenkin se ratkaiseva juttu, mutta kyllä se keinun heijaava liikekin jotenkin helpotti oloa.
Nyt minulla on sitten toivelistalla oma keinu! Siinä sitten istuskelisin ja kiikkuisin isoäidinneliöitä virkaten, tv.tä katsellen. Se pitää olla sellainen jota ei saa ympäri kiivaammassakaan keinunnassa.
Omaa keinua odotellen :)
